"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?" ajattelee Pahom. "Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he saattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois."
— Kiitämme teitä, — hän sanoo, — hyvästä sanasta. Teillähän on paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain tietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin eroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten Jumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan tapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.
— Sinä olet oikeassa, — sanoo vanhin. — Voidaan kyllä hankkia kiinnitys.
Pahom alkoi puhua:
— Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte hänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin minullekin.
Kaiken tämän vanhin ymmärsi.
— Tuo käy kaikki päinsä, — sanoo hän. — Meillä on täällä kirjuri ja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit paperiin.
— Ja mikä on hinta? — kysyy Pahom.
— Hinta on meillä aina sama — tuhat ruplaa päivältä.
Pahom ei käsittänyt.