Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.
Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään. Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan, kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten. Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.
Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle. Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei ollut jaksanut imeä sisäänsä.
Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen, sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan laatikkoon ja vei herraskartanoon.
Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.
Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa, vaan hyvyydessä.
Kipinästä suuri palo.
Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen. Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö, joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15. Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.
Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi, he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään ruvettu.
Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat isännöidä, niin asiat muuttuivat.