—Mutta Anisjapa on leski,—väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan puolta.
—Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin leski,—jatkoi vanhempi poika.—Eihän silläkään ole miestä.
—Missäs hänen miehensä on?—kysyi Nehljudof.
—Linnassa täitä ruokkimassa,—sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista sananpartta.
—Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä kiinni,—kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.—Nyt istuu jo kuudetta kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,—luetteli hän perusteellisesti.
—Missä hän asuu?—kysyi Nehljudof.
—Juuri tässä,—sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten Nehljudof kulki.
—Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?—huusi vaimo, tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.
Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen lapselleen.
Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä kaadettujen koivujen vuoksi.