—Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?—kysyi Nehljudof heidän lähestyessä Matrjonan mökkiä.
—Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,—sanoi päättävästi ruusunpunanen, laiha poika.
Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla vuoteella»—ajatteli Nehljudof,—»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.
—Ketä haette?—kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi kaikkia tuntemattomia.
—Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.
Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,—sitten hänen katsantonsa rupesi äkkiä paistamaan.
—Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin ohikulkijaksi,—alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä äänellä.—Vai sinäkö se, herrasen poika.
—Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,—sanoi Nehljudof vilkaisten avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen, sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi, ryysyistä tehty myssy päässä,
—Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se saikaan minun keppini,—huusi akka ovessa olijoille.—Sulje ovi.
Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.