—Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen, sinä kaunokainen,—puhui akka.—Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne, tänne tuolille,—puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.—Ajattelin, mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne, herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan hölmön,—sokeaksi olen jo käynyt.
Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi puhumaan laulavalla äänellä:
—Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet kaikitenkin.
—Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?
—Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär. Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,—teetä, kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki, ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä haukkua,—silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.
—Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?
—Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen, eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.
—Olikos numeroa?
—Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin perille, siihen kuoli.
—Kuka hän?