—No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka. Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo, ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.
—Entä sitten?
—No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.
—Oliko se kauniskin?—kysyi Nehljudof.
—No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun näkösesi,—lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.
—Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.
—Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin. Ylen viisas oli akka.
Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.
VI.
Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä, suuria sormiansa.