Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka nainen oli.
—Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,—sanoi vanhempi poika.
Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.
—Kuinka sinä elelet?—kysyi hän.—Millä elätät itseäsi?
—Milläkö elän? Kerjuulla—, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.
Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.
Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa. Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60 ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.
Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.
Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen ääni. Nehljudof kuulosteli.
—Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!—puhui kiukustunut akan ääni.