—Äläpäs puhu perättömiä,—huusi raskauden tilassa oleva.—Minun lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.
—Mutta tulitpa sittenkin kiinni,—anna raha tai mene työhön.
—Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se kuolee,—huusi akka kiukkuisesti.—Muutenhan ei ole päivin eikä öin lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.
Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää ollut mitään.
Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille, erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan, ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin, pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä, jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä. Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja, pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää, että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon, vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa… Ja se on hirmuista, eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa. Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa. Tämä ei ollut single-tax, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.
Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi kiehuneet tai paistuneet.
Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.
Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.
Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua, oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen rahastoon.
—Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?—sanoi hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.