Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.
Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi saarnaajata varten.
Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.
Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.
Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan tiedossa on mahdoton.
—Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus. Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän vapisevalla, itkevällä äänellä.—Veljet, kuinka on meidän pelastuminen tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä ja kaikki ovet ovat suljetut!
Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.
Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen, oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.
Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla, vienolla äänellä alkoi puhua:
—Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,—alkoi hän taas kyyneleisellä äänellä,—kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä…