Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja halutti nauraa.
Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin lystillistä ja samalla sopimatonta—sen Nehljudof huomasi naurun laadusta,—että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.
Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä, että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,
—Sinä tapat minut,—puhui hän läkähtyvänä.
Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa, muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin, miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman mielialan,—vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se oli,—jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.
Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.—Ah! mikä puhdas sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton». Todellakin puhdas sielu—liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.
—Mimmoinen on hänen vaimonsa?—kysyi Nehljudof.
—Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.
—No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?—kysyi Mariette sydämmellisellä osanotolla.—Minun on kauhean sääli sitä tyttöä!—huudahti hän huokaisten.
Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan, kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut, kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.