— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen yleistä hälinää.
— Minkä kirjeen?
— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä…
— Jätä hänet rauhaan, ole hyvä! Antonio sanoi kälylleen.
Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa, poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa kanssa.
Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.
Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:
— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?
Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen ja nauroi:
— Sano pois! Onko se Arduina rouva?