— Ehei!
— Mitä? eikö hän ole rumempi?
Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?
Onnellisuus teki Antonion häijyksi.
Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella», hyvä vai huono menekki.
— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,
Massimo huomautti ivallisesti.
— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.
— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.
Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt sonni.
Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa, olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.