— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?
— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta… Gabrie vastasi.
— Paljon kiitoksia!
— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?
— Kaikkein kaunein ja hienoin.
— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita molemmat, jo sen nyt huomaa.
— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin. Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut häntä.
— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.
— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.