— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.
— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli…
— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta ainakaan puutu havaintokykyä!
Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta. Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan. Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt rumemmalta.
— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.
— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa sanomatonta inhoa.
* * * * *
Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.
Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.
Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen. Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli: