— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua milloin hyvänsä.
Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää, joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät suonet, kasvoissa oli lempeä leima.
Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän, melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle, missä oli ollut.
Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista kahvinsa ja rientää virastoonsa.
Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.
Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin patukkaan —) Kerran hän sanoi:
— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin onnettomuus.
— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.
— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
Katsokaapas, kuinka soma se on!
* * * * *