Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.
— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.
— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?
— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri koskaan toisiamme.
Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen puolihämärä.
Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.
— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.
— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.
— Lähdetkö Pinciolle tänään?
— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo kolme päivää. Tyttö parka!