Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän kysyi:
— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?
— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.
— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.
— Emme.
He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta, etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta. Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen, vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».
Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja tyytyväisenä.
* * * * *
Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.
Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija. Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä? Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut. Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä tänään ole saanut mitään kaupaksi».