— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.
* * * * *
Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat, jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja, hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi. Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit. Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki. Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli ylenkatsonut.
Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti tulijalle, että sen takana asui
Mario Ennio Colorni
entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
viulutaiteilija.
Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».
Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä. Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään, lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:
— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?
Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa, puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi syrjään.
Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää, jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt, oli tyhjä.