Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.
— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen huonepahaseen.
Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.
— Palaako hän pian? Minne hän lähti?
Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten seinää vasten.
— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
Kuinka herra Enrico jaksaa?
Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja punakukkaiset persikkapuut.
Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.
Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin moni miljoonienomistaja.
Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä päilyvä sinitaivas.