— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.
Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa hetkisen.
Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.
Kaikki oli kaunista.
Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.
Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja, joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.
Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä, jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.
Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa. Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.
Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.
— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä, kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden aviovaimojen. Ja nyt… nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.