Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.
Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.
* * * * *
Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.
Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.
— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo… Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä…
— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.
— Olitko vihoissasi minulle?
— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.
Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta: