— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. »Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.
— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.
— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!
— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:
— Onhan madame venakko?
— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.
Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.
Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.
Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.
— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.