— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?
— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.
— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:
— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.
Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.
— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.
Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion sanoista kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.
Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.
* * * * *
Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.