Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.
* * * * *
Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.
Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?
Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä. Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden, ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.
Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.
* * * * *
Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen, näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.
Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi, näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä syksyä muistuttava värihäive.
Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa, joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.