— Neljä… ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä oli Peppino, ja hän oli virkamies.
— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?
— Missäkö? Veranon hautausmaalla…
— Oliko hän haudankaivaja?
— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.
Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä? Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa luo ja hyväili hänen tukkaansa.
— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.
Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat häntä uudelleen.
Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.
— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu huoneeseen.