Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.
— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.
— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.
— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.
Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti vesikarahvin.
Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli kammoten huomista.
— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!
— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?
Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.
— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin yöpukusi.