— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.

— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.

— En rupea.

— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.
Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.

— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi? Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa… Onpa siinä kaunis pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan…

Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä, tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.

— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!

Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa, jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui, houkutteli ja rukoili… mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut, mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla sydäntäsärkeviä asioita…

— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän väriset, onko sinun vilu?

— Ei ole.