Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti tarkoittamatta hän sanoi:
— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää niin heikolta.
— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?
— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja ja kuvaa ne aina huonossa valossa.
Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.
Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan etäisessä mutkassa näkymättömiin.
— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa komeroista.
— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.
— Juuri hän… luullakseni tai…
— Toinen hyvä!… tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.