— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti jonnekin kauas.
Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa laadun.
Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti rajusti, kaksi, kolme… kymmenen lyöntiä… Hetki oli tullut.
Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä. Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta. Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin ja painajaisen kouristukseen, kuolema.
Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto, joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti hänet puhumaan.
Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.
Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.
— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja… vaikenee joskus. Gabrie sitävastoin… jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin, Antonio…
Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.
— Ethän vain suutu?