Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.
— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.
Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.
— Sanoiko hän sinulle sellaista?
Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.
— Hän sanoi sen minulle.
Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:
— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.
— Ja sinä… sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit pyytää häntä käymään meillä.
— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.