— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen tyyneyttäsi.
Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin, mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.
Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä, vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.
— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen tarttua Antonion käsivarteen.
Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.
— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.
— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie…
— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta… Regina, oletko sinäkin samaa mieltä?
— Olen.
— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?