— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!
Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen päässä ja toisti vihoissaan:
— Häpeä! häpeä sentään vähän!
Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!
— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä
Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.
— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta, ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen minulle vasten kasvoja!
— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?
— Ainakin jo aikaisemmin!
— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten, esimerkiksi!
— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.