— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.
— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta, tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen, hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja karkealla äänellä.
Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.
— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen…
— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko…
Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli
Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.
— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla, enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä? Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen, enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.
— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.
Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä, mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.
— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.