Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut puhua.
Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan uskaltanut tunkeutua!
Antonio jatkoi:
— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi. Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla. Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin… kun minäkin myöhemmin.
Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin…
— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa? Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!
Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.
Regina ajatteli:
— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet toistamiseen… Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on voinut tehdä niin?
— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele? Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat, kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin, emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia: loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin haavoittaa toisiamme.