— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla?
Antonio kysyi äkkiä.
— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.
— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.
Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan askelen jo sinä päivänä.
Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.
Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.
Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.
* * * * *
He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa, tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään, seurasi heitä.
Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle. Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.