Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.
Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja toiveiden unelmiin.
— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli katkerasti.
Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä, väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:
— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan, että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se riitti. Mitä hän siis tahtoo?
Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!
— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan maaperään.
Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta, jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja kotikallion ylle.
II
Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.