Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.
Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.
Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.
Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.
— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.
Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.
— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.
— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?
— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
Mutta pian se lakkaa.
— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.