— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.
— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.
— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.
— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.
— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.
Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.
Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.
— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.
— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.
— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.