Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.
— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!
Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia, kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä työn ja surun täyteisestä elämästä.
— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle tarjottaisiin paremmat oltavat.
Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.
Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja kuulutti:
— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on niin hyvä ja viisas… Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule! tule! Ota pitkätakki yllesi!
Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan. Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin, erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo päivälliselle.
— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä. Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat, aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein parempi kuin raha…
— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!