— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi, joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.
Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.
Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin ja kun siellä istuttiin odottamassa ruhtinatarta, hän tunsi jälleen entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.
Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta usva.
Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.
Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan tummenemistaan tummenevalta taivaalta.
— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.
— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään sennimistä henkilöä.
— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä silmäkuopassa lasisilmä…
Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.