Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.
— Bon soir, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille. Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja ottaessa hänen käsilaukkunsa.
Ruhtinatar virkkoi:
— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.
Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan ihmettelevin silmin.
— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva… Regina mutisi.
— Anteeksi?… ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan päin.
Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:
— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!
— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa. Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.