— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen, että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.
— Monsieur Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.
— Anteeksi…?
— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla tuulella.
— Huonolla tuulella?
— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin iloinen.
Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta, että Regina oli kovin harvapuheinen.
— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.
— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.
— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.