— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.
— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.
— Anteeksi…?
— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen, jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen…
— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava minun lehteeni.
Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti hiljaa.
Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?
— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.
Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja runoilijasta.
— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.