Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti häntä.
— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet, valkoisen hevosen selässä.
— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella lapsella.
— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.
* * * * *
Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa, kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.
Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia, suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat, kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita, jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja urkkivilta.
— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.
— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle. Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on? Aivankuin minun mitallani tehdyt.
Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.