— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan huomaa mitään.
— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.
— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä, Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.
— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
Marianna alkoi silti kertoa:
— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen, salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen: jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi. — 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette unohtumattoman ruma mies'.
Regina purskahti nauruun.
— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.
— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:
— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan eri lailla.
— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva, Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja — minua te ette suinkaan halua miellyttää.