— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran kuolla.
Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja
kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!
Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,
Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!
— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.
Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.
Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa, näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta, lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa…
Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.
Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin, pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen, että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.
— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.
Lopultakin Antonio kiivastui:
— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi, sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?