— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä, Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.
— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen. Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän oli tottunut näkemään hänet.
— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.
— Mitä minä tuttavuuksilla…?
— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.
— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?
Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.
Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:
— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.
— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan hänen setänsä senaattorin luo.
— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan minulle pääsyn kuningattaren puheille.