Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.
— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että monsieur Antonio huomenna kävisi puheillani.
— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.
Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti, mutta poistui äkkiä.
— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi
Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!
— Kiitos, en halua.
— Se on votkaa… Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän puhumasta totta.
— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on votkaa? Se maistuu pahalla.
— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.
Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.