— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.
Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta Se o te, o cara (Jos olet minun, rakkahin).
Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan päihtymyksen hekumaa.
Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut tuntevinaan sukulaisiaan.
— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.
Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:
— Siinä hakkaillaan!
Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä kauhistutti.
— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.
— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki on mahdollista.