— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.
* * * * *
Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu, joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään, lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi, tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä, vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja, pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.
— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.
Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja. Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla. Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat, jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan kyyneliin.
Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.
— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa, kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.
Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän oli ennen ollut.
Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä kaikesta, koko ympäristöstään.
— Lähdetään kävelylle, Regina!